torstai, 24. marraskuu 2005
Jatkoa
Koko eilis päivän mietin mikä on vikana.
Alammeko me kyllästymään toisiimme.
Pidämmekö toisiamme itsestäänselvinä?
Eikö toista voi vain ottaa ja koskettaa aivan yllättäen ja
kuiskata "Mä rakastan sua"?.
Toin eilen ajatukseni julki ja se oli J:lle kuin
isku kasvoja vasten.
Ei hän ollut huomennut etäisyyttämme, vähä
puheisuuttamme. Tai mahdollisesti oli huomannut
muttei ollut tahtonut huomata, ja oli siirtänyt asian
taakse, sitä itse huomaamattaan.
Uskon, että loukkasin häntä sanomalla, ettei minulla ole ollut hyvä olla hänen kanssaan.
Ei se ole hänen vikansa, kuka tahansa muu nainen olisi enemmän kuin tyytyväinen mieheen joka koskettaa upeasti, tuo kukkia, on valmis osallistumaan kodinaskareihin, tekee ruokaa, niin olen minäkin ollut tähän asti, enään en ole.
Minulla on sellanen tunne ettei tämä kestä.
Mitä nopeammin eroamme sitä vähemmän se sattuu meihin.
En ole varma, että näämme yhdessä uudenvuoden, en ole varma edes joulusta. Koko tämä epävarmuus ahdistaa minua.
Tahtoisin vain palata entiseen!
Siihen, että en nähnykkään muita miehiä, J oli ainut,
kaikista rakkain. Nyt minuun koskee ja pelkään tulevaa,
en tahdo satuttaa häntä! En koskaan ole tahtonut,
en koskaan tahdo!
Ja silti minusta tuntuu, että minä satutan
häntä loppujen lopuksi, ihmistä jota rakastan eniten.
Anna anteeksi rakkain, anna anteeksi!
xxx
"Niin he löytävät toisensa
tuhansien tähtien joukosta
loistavat niin kirkkaina
toisiinsa ovat sidottuina...
vaikka meille annettaisiin koko avaruus
vain hetki kuin sen saisi katoamaan
vaikka maailma eteeni polvistuisi
sen vain saisin palamaan
ja huomenna
taas huomenna olen surullinen"
Kommentit