Koko eilis päivän mietin mikä on vikana. Alammeko me kyllästymään toisiimme. Pidämmekö toisiamme itsestäänselvinä? Eikö toista voi vain ottaa ja koskettaa aivan yllättäen ja kuiskata "Mä rakastan sua"?. Toin eilen ajatukseni julki ja se oli J:lle kuin isku kasvoja vasten. Ei hän ollut huomennut etäisyyttämme, vähä puheisuuttamme. Tai mahdollisesti oli huomannut muttei ollut tahtonut huomata, ja oli siirtänyt asian taakse, sitä itse huomaamattaan. Uskon, että loukkasin häntä sanomalla, ettei minulla ole ollut hyvä olla hänen kanssaan. Ei se ole hänen vikansa, kuka tahansa muu nainen olisi enemmän kuin tyytyväinen mieheen joka koskettaa upeasti, tuo kukkia, on valmis osallistumaan kodinaskareihin, tekee ruokaa, niin olen minäkin ollut tähän asti, enään en ole. Minulla on sellanen tunne ettei tämä kestä. Mitä nopeammin eroamme sitä vähemmän se sattuu meihin. En ole varma, että näämme yhdessä uudenvuoden, en ole varma edes joulusta. Koko tämä epävarmuus ahdistaa minua. Tahtoisin vain palata entiseen! Siihen, että en nähnykkään muita miehiä, J oli ainut, kaikista rakkain. Nyt minuun koskee ja pelkään tulevaa, en tahdo satuttaa häntä! En koskaan ole tahtonut, en koskaan tahdo! Ja silti minusta tuntuu, että minä satutan häntä loppujen lopuksi, ihmistä jota rakastan eniten. Anna anteeksi rakkain, anna anteeksi! xxx "Niin he löytävät toisensa tuhansien tähtien joukosta loistavat niin kirkkaina toisiinsa ovat sidottuina... vaikka meille annettaisiin koko avaruus vain hetki kuin sen saisi katoamaan vaikka maailma eteeni polvistuisi sen vain saisin palamaan ja huomenna taas huomenna olen surullinen"